Lauluja rakkaudesta, elämästä ja ikuisuudesta

Maija Rautasuon (sopraano) ja Pinja Ukkolan (piano) duo käsittelee rakkauden, elämän ja ikuisuuden teemoja britti- ja amerikkalaissäveltäjien musiikin kautta: William Walton, Aaron Copland ja Amy Beach. Illan ohjelma nivoutuu runouteen ja luonnon kokemiseen ihmismielen heijastuksena – teokset vievät kuulijan hetkittäin metsän huminaan, kevättuulen kuiskaukseen, mytologiaan ja hiljaisuuteen, jossa sielu kohtaa ikuisuuden.

Laulut on sävelletty Emily Dickinsonin, Edith Sitwellin ja William Shakespearen runoihin, jotka heijastavat aikamme ihmistä: etsijää, toivojaa ja rakastajaa.

Rautasuo ja Ukkola aloittivat yhteistyönsä Metropolia Ammattikorkeakoulussa vuonna 2020. Liedduona he ovat saaneet ohjausta useilta opettajilta ja esiintyneet aktiivisesti eri musiikkitapahtumissa, kuten Arabia Kaikuu -festivaalilla, Elovalkeilla ja nyt Hailuodon Musiikkipäivillä. He kilpailivat Helsinki Lied -kilpailussa 2021 ja tuottivat oopperakonsertin “Tuli kevät, tuli toivo” kesällä 2024. Duoa yhdistää ystävyys sekä sitoutunut työs­kentelytapa, eivätkä he eivät pelkää tarttua haasteisiin ja tuoda esille omaa tulkintaansa.

Teokset ja tekijät niiden takana

William Waltonin Daphne ensimmäinen kuuluu vuoden 1932 Kolmen laulun sarjaan sopraanolle ja pianolle. Se pohjautuu Waltonin aiempaan Façade-sarjaan (1923), jossa Edith Sitwellin abstraktit runot sovitettiin kamarikokoonpanolle ja lausujalle. Façaden runot eivät muodosta yhtenäistä kertomusta, vaan ovat niin kutsuttua ”hölynpöly­runoutta”. Daphne perustuu kreikkalaiseen myyttiin nymfistä, joka pakenee lemmenjahtia muuttuen puuksi, ja teos kuvaa luonnon lumoa ja saavuttamattomuutta. Waltonin sävelkieli korostaa myytin moniulotteisuutta ironian ja kaihon sävyin.

William Walton (1902–1983) oli englantilainen säveltäjä, joka tunnetaan erityisesti orkesterimusiikistaan. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä brittisäveltäjistä Vaughan Williamsin ja Brittenin välissä. Walton oli musiikin ympäröimä jo lapsuudesta lähtien ja sai opetusta mm. pianossa, viulussa sekä urkuri Hugh Allenilta. Hänen laaja tuotantonsa kattaa elokuvamusiikin, kamarimusiikin, urkukappaleet ja näyttämömusiikin. Waltonin tyyliin vaikutti jazz, ranskalainen impressionismi ja 1920-luvun tanssityylit. Vaikka hän ei valmistunut musiikin opinnoistaan yliopistossa, hänen teoksensa saivat laajaa tunnus­tusta, ja hänen asemansa klassisen musiikin kentällä vahvistui 1900-luvun loppupuolella.

Edith Sitwell (1887–1964) oli tunnettu englantilainen runoilija ja kriitikko, joka aluksi sai mainetta tyylillisillä taidoillaan mutta nousi tunnetuksi syvällisen inhimillisten teemojen käsittelijänä toisessa maailmansodassa. Hän oli persoonallisuus, joka tunnettiin Elisabetin aikaisesta pukeutumisestaan ja omalaatuisista mielipiteistään. Sitwell ei koskaan mennyt naimisiin, mutta hänen kotinsa oli avoin Lontoon runoilijapiirille, joissa hän toimi avuliaana isäntänä. Hän kuului kuuluisaan kirjailijasukuun ja tutki runouden ja musiikin suhdetta. Sitwellillä ja Waltonilla oli läheinen yhteistyö- ja ystävyyssuhde 1920-luvulla, ja Sitwell toimi myös hänen mesenaattinaan. Heidän kuuluisin yhteisteoksensa Façade oli avant­gardistinen runo- ja musiikkikokonaisuus, jota esitettiin verhon takaa megafonin avulla. Esitys sai yleisöltä ristiriitaisen vastaanoton. Sitwellia pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä englantilaisista runoilijoista.

Aaron Copland (1900–1990) sävelsi 12 Poems of Emily Dickinson -laulusarjan vuosina 1949–50. Sarja oli hänen ensimmäinen sävellyksensä lauluäänelle ja pianolle. Kappaleiden nimet perustuvat runojen ensimmäisiin sanoihin, paitsi ”The Chariot”, joka on Dickinsonin runon alkuperäinen nimi. Sävellykset noudattavat pääosin runojen alku­peräistä muotoa, mutta niissä on myös muutamia poikkeuksia. Copland omisti jokaisen laulun jollekin ystävälleen. Laulut sisältävät ”sanamaalausta”, jossa musiikki seuraa runojen sanojen luonnollista äänenpainoa ja rytmiä – teoksissa voi kuulla linnunlaulua ja siipien lepatusta.

”Alun perin minulla ei ollut aikomustakaan säveltää laulusarjaa Emily Dickinsonin runoista. Rakastuin yhteen runoon, ’The Chariot’. Sen ensimmäiset rivit hämmäs­tyttivät minua… Ajatus tästä täysin tuntemattomasta massachusettsilaisesta tytöstä, joka näkee itsensä ratsastamassa kuolemattomuuteen itse kuoleman kanssa, tuntui niin uskomattomalta idealta! Se teki minuun vaikutuksen, varsinkin kun se osoittautui todeksi. Kun olin valinnut runon, jatkoin Emily Dickinsonin lukemista. Mitä enemmän luin, sitä enemmän hänen haavoittuvuutensa ja yksinäisyytensä koskettivat minua. Runot tuntuivat herkän mutta itsenäisen sielun teoksilta. Löysin toisen runon, jonka valitsin, sitten vielä yhden ja vielä yhden…” – Aaron Copland

Copland oli monipuolinen säveltäjä, kriitikko, opettaja ja kapellimestari, joka loi amerikkalaiselle musiikille oman tunnistettavan äänen. Hän opiskeli Pariisissa Nadia Boulangerin johdolla, ja hänen oppilaisiinsa kuului myös Einojuhani Rautavaara. Nuo­ruudessaan Copland ammensi jazzista ja myöhemmin hän alkoi käyttää 12-sävel­tekniikkaa. Hänen musiikkinsa on rytmiltään vaihtelevaa ja tanssillista. Copland sävelsi baletteja, orkesteriteoksia, kamarimusiikkia, lauluja, oopperoita ja elokuvamusiikkia. Hän oli myös tunnettu luennoitsija ja kirjoittaja, mutta 1960-luvulta alkaen keskittyi yhä enemmän kapellimestarin työhön.

Emily Dickinson (1830–1886) oli yhdysvaltalainen runoilija, joka eläessään oli lähes tun­tematon, mutta on sittemmin tunnustettu yhdeksi amerikkalaisen runouden keskeisistä hahmoista. Dickinson eli suurimman osan elämästään eristyksissä, ja paikalliset pitivät häntä omituisena. Hän pukeutui mieluummin valkoisiin vaatteisiin ja vältteli sosiaalisia kontakteja. Dickinson ei mennyt naimisiin, ja hänen ystävyyssuhteensa perustuivat pääosin kirjeenvaihtoon. Hänen runoutensa käsittelee luontoa, kuolemaa, elämää, hen­gel­lisyyttä ja ikuisuutta, usein huumorin ja ironian sävyttämänä. Dickinson oli tuottelias, mutta julkaisi vain vähän elinaikanaan. Hänen runonsa julkaistiin yleensä muokattuina, ja koko tuotanto tuli julkisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun hänen sisarensa löysi runokokoelman. Kokoelmien täydellinen versio julkaistiin vuonna 1955.

Amy Beachin 3 Shakespeare songs (1897) päättävät konsertin raikkaisiin, kansan­laulumaisiin säveliin. Shakespearen tekstit ovat melodramaattisia, mutta yhdessä musiikin kanssa ne tuovat herkkyyttä, romantiikkaa ja fantasiaa. Ensimmäinen laulu, O Mistress Mine (Loppiaisaatto), korostaa hetken tärkeyttä ja nuoruuden katoavaa kauneutta. Take, O Take Those Lips Away (Measure for Measure) kuvaa petetyn rakkauden tuskaa ja sydämen vapautumisen kaipuuta. Viimeinen, Fairy Lullaby (A Midsummer Night’s Dream), on kehtolaulu, jossa pyydetään luonnon taikavoimia suojelemaan keijukuningatarta. Konsertti alkaa ja päättyy tarunomaisiin tunnelmiin.

Amy Beach (1867–1944) oli ensimmäinen menestynyt amerikka­lainen naissäveltäjä, joka sävelsi laaja-alaisesti taidemusiikkia. Hänen nimimerkkinsä tulee aviomiehensä Henry Harris Aubrey Beachin nimestä. Gaelic Symphony (1896) oli ensimmäinen amerikkalaisen naisen säveltämä sinfonia. Beach menestyi ilman eurooppalaista koulutusta ja oli arvos­tettu pianisti. Hän vaihtoi nimimerkkinsä Amy Beachiksi vuonna 1910, koska Mrs.-etuliite hämmensi saksalaista yleisöä. Beach tunnetaan erityisesti noin 150 laulustaan ja kansan­musiikillisista sävellyk­sistään, jotka kattoivat laajasti eri etnisiä vaikutteita.

William Shakespeare (1564–1616) oli englantilainen näytelmäkirjailija, runoilija ja näyt­telijä. Hän on konsertin runoilijoista tunnetuin, vaikka ei saanut suurta arvostusta elin­aikanaan. Hänen tuotantoonsa kuuluu 38 näytelmää, 154 sonettia ja muita runoja. Shakespearen poeettinen voima herättää empatiaa ja samaistumista, ja hänen sanojensa viisaus stimuloi kuulijaa. Hänen merkityksensä maailmankirjallisuudelle on ainutlaatuinen ja ajaton, ja hänen teoksistaan on tehty lukuisia sovituksia eri genreissä ja kulttuureissa. Shakespeare on edelleen yksi en­glan­nin kielen merkittävimmistä kirjailijoista.