Illan konsertti tarjoilee herkkiä ja taidokkaita säveliä noin kolmensadan vuoden aikajänteellä sello–pianoduon (Joonas Vapaavuori, Raakel Pöyhtäri) sekä soolohuilun (Sami Junnonen) esittäminä.
Aluksi kuultava Niccolò Porporan F-duuri-sonaatti edustaa italialaisen barokin eleganttia kamarimusiikkia, jossa sello nousee ilmaisulliseksi ja ”laulavaksi” solistiksi. Teoksessa yhdistyvät kantavat melodiat, koristeellinen tyyli ja eloisa vuoropuhelu soittajien välillä. Porpora tunnetaan erityisesti oopperoistaan ja kuuluisien laulajien opettajana.
Robert Schumann sävelsi Fantasiestücke-teoksen (op. 73) yhtenä luovuutensa hedelmällisimmistä vuosista. Alun perin klarinetille ja pianolle kirjoitettu kolmiosainen teos pitää tunnelmat ja tunteet keskiössä. Teoksen viehätys perustuu soittajien intiimiin vuoropuheluun, kauniisiin melodioihin ja hienovaraiseen tunneilmaisuun.
Johann Sebastian Bachin urkusävellys Toccata ja fuuga (BWV 565) on barokin mestarin kenties tunnetuin tuotos. Salvatore Sciarrinon laatimassa huilusovituksessa huilisti joutuu haastavaan tehtävään: yksiääninen soitin pyrkii toteuttamaan moniäänisen kudoksen murtamalla sen pieniin osiin ja rakentamalla niistä tilassa soivan harmonisen kentän. Bachin aikalainen ja läheinen kollega Georg Philipp Telemann sovelsi samaa ajatusta moniäänisyyden illuusiosta teoskokonaisuudessaan 12 fantasiaa soolohuilulle.
Ernő Dohnányin monumentaalinen Passacaglia soolohuilulle jäi säveltäjän viimeiseksi teokseksi. Dohnányin sävellystyyli juontaa juurensa vahvasti 1800-luvun lopun saksalaisen romantiikan perinteeseen ja yhdistää rakenteellisen taituruuden leikilliseen nokkeluuteen. Passacaglia-muoto sai alkunsa 1600-luvun Espanjassa ja säveltäjät käyttävät sitä edelleen. Muodolle on tyypillistä toistuva bassokuvio, jonka ympärille korkeammat äänet kietoutuvat. Koska tässä teoksessa huilu voi soittaa vain yhtä säveltä kerrallaan, Dohnányi luo murtosoinnuilla, suurilla intervallihypyillä ja rekisterivaihteluilla illuusion kahdesta tai useammasta samanaikaisesta äänestä.