Trad: Sikermä ”Oulusta ollaan ja kehataan sanua!” (sov. Juha Pisto)

Oulun poijat
Laiva Toivo Oulu
Täällä selekiällä merellä

Trad. sov. Juha Pisto:

Hilu, hilu, hilu
Metsän puita tuuli tuudittaa
Fantasia suomalaisen kansanlaulun ”En voi sua unhoittaa poies” pohjalta

Johan Rännäri (1827–1884): Uusi ja Ihana Kauniin Neijon Laulu
Oskar Merikanto (1868–1924): Onnelliset

Virve Karen, sopraano
Mika Ryhtä, klarinetti
Sanna Smolander, piano
Jukka Ruohomäki, äänitehosteet

Suurimman Oulussa koskaan rakennetun purjelaivan fregatti Toivon vesillelaskusta tulee kuluneeksi tasan 150 vuotta, mitä juhlistamme tällä Musiikkipäivien konsertilla. Toivon rakennutti oululainen kauppaneuvos J.W. Snellman Gerhardsson (1809–1881).

Jaakko Haataja (1846–1918) työskenteli Toivon aliperämiehenä 1874–1875 ja kirjoitti sanat kuuluisaan Toivon lauluun. Hänen syntymästään tulee 2021 kuluneeksi 175 vuotta.

Hailuodon Musiikkipäivillä esitettävän musiikkidraaman käsikirjoittajana on palkittu kirjailija ja arkeologi Katariina Vuori, joka on tutkinut paljon purjelaivojen kulta-ajan historiaa.  

Juha Pisto sovitti/sävelsi tälle kokoonpanolle jo aikaisemmin Taidetta hoitolaitoksiin -hanketta varten joukon merimieslauluja, joita kuullaan illan musiikkidraamassa.

Esittävänä ryhmänä on TerwaTrio, joka koostuu kolmesta oululaisesta ammattimuusikosta: sopraano Virve Karén, klarinetisti Mika Ryhtä ja pianisti Sanna Smolander. 

Jukka Ruohomäki vastaa teoksen äänisuunnittelusta ja meriaiheisesta ääniteoksesta ja alussa oleva johdanto on Paavo Impiön lukema.

Teoksen ohjaa muhoslainen filosofian maisteri ja musiikkipedagogi Jenni Kinnunen, joka tunnetaan Pohjoisen oopperakomppanian taiteellisena johtajana.

Teoksen tallennus, videotuotanto sekä videokuvat Hailuodon Marjaniemestä ja Laivat Toivo -maalauksen restaurointi ovat Eero Karvosen käsialaa.

Laiva Toivo

Fregatti Toivo on kolmimastoinen, Oulussa rakennettu valtameripurjehtija. Kaksikantisen aluksen rakentaminen aloitetaan Toppilassa Kraakkulan laivaveistämöllä joulun alla 1869 ja ”lykkäjäisiä” eli vesillelaskua juhlitaan 29. heinäkuuta 1871.

Ote Oulun Wiikko-Sanomista 5.8.1871.

Laivan on piirtänyt bostonilainen William H. Varney. Hän suunnitteli laivan kapealinjaiseksi, mutta Toppilassa muotoja pyöristetään, jotta siihen mahtuu enemmän lastia. Lisäksi aluksen runkoa vahvistetaan alkuperäisestä.

W. H. Yorke: Laiva Toivo -maalaus (1872). Kuvan restaurointi: Eero Karvonen.

Toivo on omana aikanaan suurin Oulussa rakennettu alus, ja se on myös pitkään koko Suomen neljänneksi suurin. Sen rakentamiseen tarvitaan yli tuhat mäntyä ja 32 puuseppää. Mastoihin saadaan riittävästi mittaa, kun niihin lovetaan kolme mäntyrunkoa päällekkäin. Jos aluksen kaikki Narvasta tuodusta pellavasta ommellut purjeet levitetään, on niitä 34 erikokoista.

Aluksessa on monia moderneja piirteitä: tehokkaampi ankkurivinssi, mastoa pystyssä pitävät köydet on korvattu galvanoiduilla metallivaijereilla ja uuden trendin mukaisesti kyljet maalataan perinteisen mustan sijaan valkoisella lyijymaalilla.

Toivo numeroina

Pituus: 57 m
Leveys: 11,3 m
Kantavuus: 1 058 tonnia
Mastokorkeus: 40 m
Mäntyjä rakentamiseen: yli tuhat
Rautatavaraa: 60 000 kiloa
Messinkipultteja: yli 5 000 kiloa
Narvalaista purjekangasta: 146 pakkaa

J. W. Snellman Gerhardsson (1809–1881)

Laivan rakennuttaja Johan Wilhelm Snellman oli oululainen kauppias ja papin poika. Hän syntyi Suomussalmella ja jäi orvoksi 12-vuotiaana. Hänet lähetettiin ensin sukulaisten luokse Ouluun, ja sitten Kokkolaan kauppiaan oppipojaksi. Hän lähti merille 16-vuotiaana ja suoritti Vaasassa merikapteenin tutkinnon varsin nuorena, 23-vuotiaana. Samalla hän sai laivuriporvarin oikeudet. Tämä tarkoitti oikeutta käydä kauppaa.

J. W. Snellman Gerhardsson. Kuva: Stiftelsen Alma och K. A. Snellman -säätiö.

Hän muutti Ouluun vuonna 1840 ja avioitui seuraavana vuonna oululaisen Jeannette Enbomin kanssa. Snellman perusti vuonna 1842 Oulussa kauppahuoneen, joka harjoitti laivanvarustusta ja ulkomaankauppaa. Vuosien varrella Snellmanista – tyhjätaskuna aloittaneesta orpopojasta – tuli Oulun toiseksi rikkain mies.

Kauppahuoneen omistuksessa oli vuosien varrella Toivon lisäksi yhdeksän muutakin purjelaivaa. Snellman oli myös osakkaana kahdessa höyrylaivayhtiössä. Hänelle myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi vuonna 1859. Jotakin Snellmanin toimeliaisuudesta ja ahkeruudesta kertonee se, että Oulun maakunta-arkistossa on tänä päivänä 80 hyllymetriä kauppahuoneen jäämistöä.

Snellman käytti liiketoimissaan nimensä lopussa lyhennettä G:son, Gerhardsson, erottuakseen nimikaimastaan, filosofi J. V. Snellmanista. Filosofi Snellman oli Oulun Snellmanin serkku ja häntä kolme vuotta vanhempi.

Johan Wilhelm ja Jeannette saivat kymmenen lasta, mutta kuopus menehtyi syntymän jälkeen. Jäljelle jäi viisi poikaa ja neljä tytärtä Snellmanin perheenjäsenten välit olivat hyvin lämpimät ja läheiset. Snellmanien talo on yhä tänä päivänä Oulun keskustassa osoitteessa Kirkkokatu 24.

Toivon purjehdus

Toivo lähtee Toppilan satamasta lokakuussa 1871. Samana syksynä maailman merille lähtee puoli tusinaa oululaisalusta. Yksi näistä on Snellmanin naapurin, ja ainakin leikkisästi myös kilpailijan, Bergbomin, upouusi parkki Onni.

Laivoille värvätään miehistöä sunnuntai-iltaisin, samana päivänä, kun kirkonmenot kokoavat ihmisiä kaupunkiin. Miehistöpulan merkkinä merimieshuoneen salkoon nostetaan lippu. Kun Toivon pestaukset alkavat, ovat muut laivat jo vieneet mukanaan satakunta ”meriläistä”. Toivon värväys venyy kolmen pyhän mittaiseksi.

1800-luvun loppupuoliskolla meriä purjehtinut, Toivossakin palvellut perämies Jaakko Haataja kokosi ja myös itse sepitti merimiesten elämästä kertovia runoja ja lauluja. Yhdessä näistä, lauluksikin taipuneessa Laiva Toivo Oulun -sanoituksessa hän kuvaa miehistön värväystä: ”Pestas pyhän, pestas toisen, pestas kolmannen.”

Lopulta saadaan kasaan täysi 16 hengen miehistö. Näiden joukossa on tavallista enemmän ensikertalaisia, seitsemän niin kutsuttua jungmannia. Toivon perämieheksi pestataan vaasalainen C. W. Laiberg ja aliperämieheksi oululainen Henrik Paakkari.

Laivan kapteeniksi nimitetään Snellmanin keskimmäinen poika Henrik Wilhelm ”Wille” Snellman. Isänsä tapaan hänkin suorittaa merikapteenin opinnot 23-vuotiaana. Toivo on Willelle ensimmäinen kipparoitava, mutta isä luottaa vahvasti poikansa kykyihin luotsata alusta.

Toivon rakentamisen aikaan J. W. Snellman on jo 61-vuotias, ja ehkäpä hän rakennutti aluksen nimenomaan pojalleen, huolehtiakseen levottomaksi tiedetyn ja koulun penkkiä kaihtavan nuoren miehen tulevaisuudesta.

Fregatti Toivon päivinä Suomesta viedään ulkomaille tervaa, pikeä ja puutavaraa. Ulkomailta tuodaan muun muassa suolaa, viljaa, siirtomaatavaroita ja kankaita. Laivat lähtevät Oulusta yleensä syksyisin muuttolintujen mukana.

Laivat rahteeraavat tavaraa ympäri maailmaa: suomalainen puutavara viedään Englantiin, kyytiin otetaan kivihiiltä, joka Kuubassa vaihdetaan sokeriruokoon, sokerin tilalle otetaan Sardiniassa suolaa ja niin edelleen. Kotisatamaan palataan yhden, kahden tai viiden vuoden purjehduksen jälkeen, jos palataan.

Tuulet ja merivirrat vievät Toivon neitsytmatkallaan Tanskan kautta Liverpooliin, sieltä Afrikan eteläpuolitse Bombayhin, Burmaan ja toistamiseen Hyväntoivon niemen ympäri Englantiin. Siellä Toivoa kohtaa miehistöpula: joillakin loppuu työsopimus, toiset karkaavat. Miehistö kutistuu puoleen siitä, mitä se oli Oulusta lähtiessä.

Tilalle pestataan pääosin englantilaisia merimiehiä, ja matka jatkuu: Hong Kong, Singapore, Rangoon ja takaisin Englantiin, Falmouthiin, ja sieltä Bremeniin purkamaan Aasiasta ostettua riisilastia. Tilalle saadaan melkein kokonaan uusi miehistö, joka lähetettiin Oulusta kaupungin nimeä kantavassa höyrylaivassa.

Koska riisin hinta on Euroopassa hyvä, tekee Wille vielä kolmannen matkan Burmaan, josta alus palaa Liverpooliin syksyllä 1875. Kapteenilla ei ole mikään kiire takaisin Ouluun. Hän on ilmeisesti sangen viehättynyt Kaukoidästä. Laivan papereista tiedetään muun muassa, että laivan ollessa Aasiassa sen keittiössä valmistetaan ruokaa paikallisista vihanneksista ja mausteista.

Wille olisi halunnut purjehtia vielä neljännen kerran Burmaan, mutta hänen isänsä halusi poikansa tekevän lyhyemmän matkan Pohjois-Amerikkaan ja purjehtivan sitten Ouluun, jossa laiva huollettaisiin kunnolla.

Toivo palaa kotisatamaansa Toppilaan heinäkuussa 1876 oltuaan merillä neljä vuotta, yhdeksän kuukautta ja 13 päivää.

Kirjoittaja: Katariina Vuori

Kiitokset

Suomen kulttuurirahasto, Oulun valistustalo, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto, Oulun konservatorio ja Museovirasto Finnan valokuvakokoelmat.

Lähteet

Kaukiainen Yrjö 1998: Laiva Toivo, Oulu. SKS, Helsinki.
Skiftesvik, Joni: Laiva Toivo, Oulu (näytelmän käsiohjelma). Oulun pääkirjaston Oulu-kokoelmat.
Jaakko Haatajan laulu- ja runokokoelmat. SKS kansanrunousarkisto.
Oulun Wiikko-Sanomia 5.8.1871.
Väitöskirjatutkija Riikka Isoaho-Nousiaisen haastattelut 20.4.2021 ja 27.4.2021.

Musiikkipäivien ajan kirkon ikkunaa koristaa Anni Arffmanin kuvataideteos Viimeinen tuomio (ilman ääntä).